En pidä termistä "mikroblogi", jolla viitataan Jaikun ja Twitterin kaltaisiin palveluihin, joissa verkostoituneet käyttäjät kommunikoivat avoimesti keskenään lyhyiden viestien avulla.

Vaikka "mikroblogi" kuvaa tietyllä tapaa osuvasti palveluissa vallitsevaa julkaisukulttuuria, on blogin ja "mikroblogin" välillä perustavanlaatuinen ero: riippuvuus yhdestä ja tietystä palveluntarjoajasta. Siinä missä bloggaaminen on sosiaalisena toimintana varsin vapaa konsepti, "mikrobloggaaminen" on sitoutumista tiettyyn tuotteeseen.

Blogosfääri ei jumiudu jos vaikkapa Blogger kaatuu, sillä pystyyn jää lukuisia muita palveluja, joihin hajautuneet kirjoittajat (ja kommentoijat) pitävät verkostoa pystyssä. Kaatunut Jaiku-serveri puolestan tarkoittaa totaalista radiohiljaisuutta. Bloggaajaverkoston dynamiikka ei muutu jos joku päättää vaihtaa julkaisualustanaan oleen Bloggerin Wordpressiin – hyppäämällä Jaikusta Twitteriin, tekee mikrobloggaaja selkeän pesäeron aikaisempaan verkostoonsa.

Pystyisivätkö mikroblogiverkostot jossain vaiheessa saavuttamaan blogosfäärin kaltaisen vakauden ja tuotemerkkiriippumattomuuden, alustojen aidosta ristiintoimivuudesta puhumattakaan?

Jos tämän kaltaiset kysymykset kiehtovat, niin suosittelen lukaisemaan TechCrunchin "Twitter Can Be Liberated - Here’s How" -postauksen. Sekään ei anna vielä vastausta haikailemaani eri palvelujen välillä tapahtuvaan viestintään, mutta jo yhdenkin palvelun muuttuminen riippumattomammaksi olisi hieno suuntaus.

Olen pitkään etsiskellyt esimerkkiä verkkosivuilla olevasta ihmisen representaatiosta, jonka ilmeiden elävyys herättäisi edes alkeellista mielikuvaa käyttäjän ja agentin välisestä vuorovaikutuksesta.

Eihän tämäkään demo mikään täydellinen ole, mutta varsin mielenkiintoinen kuitenkin – parhaimmillaan tuntuu kuin hahmo seuraisi katseellaan omaani:


Linkatulla sivustolla tuo neitonen siis seuraa katsellaan hiiren kursoria mukavan ilmeikkäästi, mutta samalla miellyttävän vähäeleisesti. Olisi mukava nähdä kokeilu, jossa tämä hiiren kursoria katsellaan seuraava neito avustaisi esimerkiksi web-lomakkeen täyttämistä tai vaikkapa kertoisi verkkokaupassa lisätietoja tuotteista, joita käyttäjä hiiren tai näppäimistön (tai jopa web-kameran) perusteella tarkastelee.

Eipä silti, onhan noita rasittavia klemmareita ja taikureita eri sovelluksissa nähty, mutta niiden kaavamainen liikehdintä ja staattinen tuijotus kohti käyttäjää saa ainakin oman verenpaineeni kohoamaan. Niihin verrattuna tässä tytössä on sitä jotakin... vaikka nuo verestävät silmät ovat hieman pelottavia. Noh, krapula on inhimillistä.

Suomen Pankin asiantuntija suosittelee käteisnostojen muuttamista maksulliseksi tai järjestelmää muutettavaksi niin, että käteisnostojen tekeminen tililtä söisi tilin tuottamaa korkoa. Ihmisiä halutaan kannustaa maksamaan kortilla, sillä pääosin turha käteisen käsittely aiheuttaa huomattavia kuluja niin pankkilaitoksille kuin kaupallekin.

Kannatan perusajatusta, eli maksujen muuttamista sähköiseksi, mutta muutoksen on tapahduttava palveluita ja käytettävyyttä parantamalla, ei asiakasta rankaisemalla.

Käteisestä korttiin siirtyminen ei olisi varmaankaan kovin suuri askel, jos raha noin yleensäkin virtaisi välietapeitta pankkitilien ja kaupan kassojen väliä. On kuitenkin otettava huomioon erittäin tärkeä ja hyvin vaikeasti mallinnettava käteisen käyttöalue, sosiaaliset transaktiot eli pienten rahasummien lahjoittaminen, lainaaminen tai palauttaminen omalle lähipiirille. Tämä on myös palvelualue, jossa pankkien tarjoamat ratkasisut ovat aivan käsittämättömän huonoja.

Ymmärtääkseni yksikään pankki ei tarjoa järkevää tapaa siirtää nopeasti ja vaivattomasti rahaa oman sosiaalisen verkoston sisällä. Vaikka rahan siirtäminen kaverille ei käytännössä juurikaan poikkea puhelinlaskun maksamisesta, on tapahtuma psykologisesti hyvin erilainen. Oman lähipiirin tallentaminen valmiiksi maksulomakkeiksi kaupallisten toimijoiden joukkoon ei tunnu luontevalta, joten ei ihme, että hyvin harvat niin tekevät.

Toinen sähköisen rahaliikenteen ongelma on pankkien välillä tapahtuvien siirtojen käsittämätön hitaus. Koska pankkitädit eivät hyväksy siirtoja käsipelillä, viiveelle ei liene mitään oikeaa syytä. Päivänkin viive on merkittävä - kukaan ei välitä pätkääkään, jos verovirasto joutuu odottamaan siivuaan huomiseen, mutta kun kaveri pyytää rahaa, pitäisi eurojen oltava käytettävissä välittömästi. Usein onkin vain helpompi ja nopeampi nostaa käteistä automaatilla ja kiikuttaa rahat kädestä käteen.

Asiakkuudet samassa pankissa eivät auta erittäin nopeita rahansiirtotarpeissa, joita ilmenee etenkin perheiden sisällä - monet vanhemmat kiikuttavat käteistä mukaanaan lähinnä jälkikasvun satunnaisten ja äkillisten tarpeiden vuoksi.

Eikä ne ongelmat tähän jää, mutta noistakin on hyvä aloittaa. Löytyykö ideoita?



Verkotinintoilijana minun pitäisi varmaan hehkuttaa NFC:n (Near Field Communication) kaltaisia tekniikoita, joiden avulla kännykkää voidaan käyttää varsin kätevästi (luotolla) maksamiseen ja mahdollisesti jopa lainaamiseen. Vastaavat ratkaisut ovat vääjäämätön tulevaisuus, mutta sitä odotellessa Suomen Pankki ehtii antaa vielä lukemattomia lausuntoja aiheesta. Yhteensopiva laitekanta on toistaiseksi olematon, ja vaikka Nokia lisäisi tekniikan jokaiseen tulevaan puhelinmalliinsa, olisi homma yleistä kansanhuvia vasta vuosien kuluttua.

Jos NFC:n potentiaali ei ole tuttu, niin pari demovideota valaisee varmasti asiaa:

Olen aina ihmetellyt tekohymyjen mielekkyyttä. Satunnaiset pakkohymyt vielä ymmärtää, mutta miksi ihmeessä Yhdysvalloissa, tuolla small talkin ja juomarahojen koulukirjaesimerkissä, tämä teennäinen naamanvääntely tuntuu olevan niin erityisen suosittua?

Ihmettelyyni osittain vastasi Hokkaidon yliopistossa tehty tutkimus, jossa vertailtiin japanilaisten ja yhdysvaltalaisten tapaa tulkita tunteita kasvojen nonverbaliikan perusteella. Tutkijoiden mukaan yhdysvaltalaiset kiinnittävät enemmän huomiota suun muotoon, kun taas japanilaiset keskittyvät havainnoimaan toisen osapuolen silmiä.

Tulkintaerot selittävät myös toista ihmetykseni aihetta, eli japanilaisten hymiöitä.

Siinä missä länsimaiset kuvaavat iloisuutta kääntelemällä suuta:


Koodataan Japanissa ilmaistava tunne silmiin:



Varsin kiehtovaa, mutta miksiköhän sitten länsimaissa pidetään kohteliaana katsoa toisia suoraan silmiin, kun taas vastaava toljotus koetaan Japanissa epäkohteliaana?

Jaikun perustajat Jyri Engeström ja Petteri Koponen haasteltavina ScobleShowssa:

Jaikun ja Twitterin vanavedessä tulee Pownce. Taustavoimien nimissä vilahteli Digg.comin Kevin Rose, joten palvelu saanee huomiota.

Toisin kuin esikuvansa, Powncen pojat avaavat bisnesmalliaan jo startissa - luvassa on, OMG, mainoksia ja pro-tilejä.

Pownce mahdollistaa myös tiedostojen ja "eventien" jakamisen, joten pitänee testata. Jos jollain on kutsuja, niin laittakaa mullekin gmailiin osoitteella erkka.piirainen - lupaan muistaa hyvällä. Ilmoittelen toki jos ja kun saan kutsuja omaan käyttöönikin.

Heh, Scoble jakaa omiaan sille joka keksii parhaan loukkauksen.

Second Life ei ole vielä oikein kolahtanut minulle. Suurin kompastuskivi itselleni on ollut järkevän tekemisen puute ja kommunikaation kömpelyys.

Second Life ei ole peli, joten en ole keksinyt siellä pyörimiselle muuta pointtia kuin sosiaalinen vuorovaikutus, eli kyseessä on eräänlainen aikuisten HabboHotel. Harmillisesti hahmojen välinen viestintä on vain tehty rasittavan hankalaksi, sillä joudun käyttämään käsiäni (näppäimistö/hiiri) paitsi liikkumiseen myös kommunikoimiseen - viestintä keskeyttää siis toiminnan.

Siksipä olenkin tiiraillut mielenkiinnolla ohjelman tuoretta betaa, joka mahdollistaa viestinnän äänipohjaisena. Erityisen kiinnostunut mahdollisuudesta tuottaa erilaisia eleitä ja ilmeitä pelkästään puheääntä muuttamalla. Eli esimerkiksi nauraminen saa avatarin hytkymään tai kireä ääni kurtistaa sen kulmat ja vetää suun peruslukemille.

Automatisoidun non-verbaliikan lisääminen hahmojen toimintoihin on erittäin hieno idea, mutta toteutusta en osaa vielä arvioida, sillä Second Life (olipa kyseessä beta tai ns. vakaa versio), ei suostu pyörimään ilman jumiutumista sen puoleen Windows- kuin OS X-koneellani :(

Osallistuin viime torstaina Tampereella järjestettyyn AD-MOBI -seminaariin, jonka teemana oli sosiaalinen media ja sen hyödyntäminen.

Seminaarin työskentelyjärjestys oli pitkälti puhujapönttövetoinen, joten riemuni oli rajaton kun pääsin yleisön puolella vaihtamaan ajatuksia Mari Koon kanssa. Mari postailikin jo omia tuntojaan seminaarista seuraavasti:


Aika samanlaiset fiilikset jäivät itsellenikin - harvassa taitavat vielä olla ne kotimaiset Web 2.0 -seminaarit, joissa uskallettaisiin jättää väljät käsitelämmittelyt sekä ilmiön tärkeystodistelut väliin ja siirryttäisiin rohkeammin ideoimaan niitä seuraavia askelia. Noh, kun läksyt on luettu jo etukäteen, niin luento tuntuu usein vain kertaukselta ;)

Mutta olihan siellä paljon mielenkiintoistakin. Sosiaalisen verkon ansaintalogiikoista puhuneelle Kari A. Hintikalle olisikin pitänyt suoda vielä tunti lisää, sillä monia tuuperruttaneesta tahdista huolimatta paljon mielenkiintoista taisi jäädä sanomatta. Yleissivistävänä lukuvinkkinä kaikille aikaansa seuraaville suosittelen Karin Tiekelle  Web 2.0:n liiketoimintamahdollisuuksista kirjoittamaa  julkaisua (pdf).

Hintikan puheenvuoron aikana jäin pohtimaan huomautusta yhteisöllisten palvelujen toiminnollisesta sulkeutuneisuudesta, tarkemmin sanottuna käyttäjien tuottaman sisällön ja kontaktilistojen hankalasta siirrettävyydestä. Itseäni on usein ihmetyttänyt, että miksi MySpacen ja Facebookin käyttäjät voisi olla ystäviä keskenään vaan tilejä on perustettava kaikkialle?

Viime aikoina on povattu teinien massalähtöä MySpacesta, kun kyllästyneet trendsetterit vaihtavat palvelua ja muut seuraavat pitääkseen ryhmän ehyenä. Tämä onkin syy miksi pidänkin blogien avulla verkostoitumisesta - omat valintani eivät aseta rajoituksia muiden palveluvalinnoille.


Mutta takaisin seminaariin.

Esa Blomberg Forum Virium Helsingistä kävi puhumassa Euroviisujen Host City Helsinki -monimediatoteutuksesta, joka vaikutti varsin mielenkiintoiselta, mutta yhteys seminaarin teemaan jäi hieman epäselväksi. Puheessa vilisi vain portaaleja, mobiilija tapahtumaoppaita, ympäri kaupunkia sijoitettuja jättiscreenejä, Second Life -kojuja sekä turisteja haastattelevia viisureporttereita, mutta varsinaisen sosiaalisen median hyödyntäminen tuntui jäävän tapahtumassa varsin olemattomaksi.

Kahvin äärellä Esa huomauttikin, että viisujen tiukkaakin tiukemmin varjeltu brändi ei oikein anna tilaa yleisön vapaalle sisällöntuotannolle. Harmi, sillä olisi hienoa, että viisuyleisöä kannustettaisiin ja tuettaisiin luomaan omia tunnelmiaan omaehtoisesti ja tallentamaan kokemuksiaan vapaasti valitsemiinsa palveluihin. Portaaliajattelu tuntuukin kovin oudolta, kun paikallisten järjestäjien pääpotti nimenomaan olisi yleisölähtöisen Viisu/Helsinki/Suomi -kokemusten viraali leviäminen mahdollisimman laajalle.

Eipä silti, tuottavathan ne ihmiset sisältöä nettiin ihan oma-aloitteisestikin - pienellä vaivalla viisujärjestäjät voisivat sitoa hajallaan olevia sisältöjä yhteen ja tukea faniverkostojen muodostumista ja samalla kerätä pisteet itselleen.


Postaus alkaa nyt venyä sen verran pitkäksi, etten listaamaan kaikkia puheenvuoroista heränneitä ajatuksia, vaan nostan esiin vielä selkeimmin vaivaamaan asian, eli näkökulmien yrityskeskeisyyden.

Vapaaehtoisvoimin tehdyn aivotyön ja tuotetun informaation sekä verkostojen kartuttaman sosiaalisen pääoman luulisi olevan kansantaloudellisesti sen verran kiinnostavaa, että aihepiirille sietäisi uhrata useampi ajatus myös valtion, kuntien ja kansalaisjärjestöjen vinkkelistä. Etenkin kun kansalaisten tietoisuuden lisääminen tuntuu olevan joka toisen projektin tavoite, joten mikäs sen luontevampaa kuin askel viraalien verkostojen suuntaan?

Kaupalliset toimijoiden ansaintalogiikat perustuvat usein suuriin käyttäjämassoihin, mutta järjestötasolla pientenkin ryhmien osallistuminen voi tuottaa jälkeä, jota vanhassa maailmassa sai aikaan vain tukullisella kahisevaa.

Lisäys: Seminaarin slidet ovat nyt saatavilla pdf-muodosssa.

Olen viime aikoina pohdiskellut, kuinkahan paljon 3G-kännyköiden mahdollistamat videopuhelut ovat helpottaneet viitomakielisten mobiiliviestintää.

Omasta kielikyvyttömyydestäni johtuen en osaa oikein arvioida kuinka hyvin videopuhelujen laatu riittää viittomien tulkkaamiseen, oma siläni ei ainakaan pääse pikselöityvän kuvan vuoksi jyvällä esimerkiksi tästä viittomavideosta (avi, 29 Mt), jossa vertaillaan 10 ja 15 fps videota 15kbps pakkauksella.

Video on napattu Washingtonin yliopiston MobileASL (American Sign Language) -hankkeen sivuilta. Projektin tavoitteena kehittää videon pakkausjärjestelmä, joka tunnistaa paljaat ihoalueet (kasvot, kädet) ja säilyttää kuvanlaadun niiden kohdalla parempana.

Käytännön ongelmat eivät kuitenkaan pääty videon laatuun, vaan kuten noista demoista voi päätellä viittominen vaatii enemmän tilaa ja molemmat kädet vapaaksi. Harvassa taitavat olla moiseen sopivat päätelaitteet. Muistikuvan perusteella vain kalliimmista nokialaisista löytyy taittuvia malleja, jotka voi asettaa puhelun ajaksi pöydälle ja kameran kuvakulma on säädettävissä portaattomalla saranalla. Sopiva etäisyys on myös ongelma. Omassa puhelimessa (N90) videopuheluihin käytettävän kameran laajakulma ei riitä luontevaan "käsillä puhumiseen" kun laitteen asettaa esimerkiksi polvien väliin.

Toivottavasti näihin kiinnitetään huomiota myös laitevalmistejien, ei vain yliopistojen, puolesta, sillä kyse ei ole vain viittojien ongelmista. Siinä missä video on heille merkittävä lisä kommunikaatiokanaviin, on se $uurelle yleisölle vielä hankalakäyttöinen ja kallis kuriositeetti. Tietokoneen ruudulta katsoo ihan mielellään skypemössöä, mutta maksullisen viestiliikenteen soisi olevan samaa tasoa kuin operaatoreiden kuvamanipuloiduissa demoissa.


Mitenkäs teidän kokemuksenne videopuheluista? Suurimmat kynnykset ja houkuttimet?